Siirry pääsisältöön
Matkailu

Itsenäisyydentien tarinat

In English below.

Kymmenen kilometriä maantietä Salpausselän harjulla Luumäellä Kankaan hautausmaan kulmalta Sarvilahden tienoille, mitä erikoista siinä on. Samankaltaisia harjuille rakennettuja teitä on Suomi täynnä. Maaseutua, asutusta, teollisuutta, metsää ja vesistöjä näkee lähes kaikkialla. Tämä tie onkin erilainen, sen varrelle kytkeytyy useampi pala Suomen historiaa. Se ei ole aiheetta saanut nimekseen Itsenäisyydentie. Se ei ole vain tien nimi. Se on myös kerroksellinen tarina Jurvalan alueen, koko Luumäen ja Suomen historiasta sekä niistä tärkeistä tapahtumista, jotka ovat vaikuttaneet itsenäisen Suomen kehittymiseen. Vuosisatojen kuluessa Itsenäisyydentien linjaus on muuttunut harjun lakea kulkevasta polusta, mutkittelevaksi kärrytieksi ja lopulta suoristunut aikakautensa tärkeäksi valtatieksi, historialliseksi yhteydeksi lännen ja idän välillä. Oman sivumakunsa tarinaan tuovat rinnalla kulkevat rautatie ja vesireitti.

Maanteillä liikkujat ovat nähneet kuinka uusia valtateitä rakennetaan. Raskaat koneet kuorivat pois maan pintakerrokset saavuttaakseen pohjamaan, jonka päälle kootaan tien eri rakennekerrokset. Karkeammista maa-aineksista tehdään jakava kerros tulevan liikenteen kuormia kantamaan ja hienommista maa-aineksista kantava kerros päällysteen alle. Samalla tavalla historia on muodostanut Itsenäisyydentielle erilaisia kerrostumia. Pohjan muodostavat luonnon muovaamat Salpausselkä, pohjoisen Kivijärvi ja etelän alavat maat, nykyiset peltoaukeat. Jakavan kerroksen muodostavat menneet vuosisadat, Luumäen historian alkuvaiheet, hallitsijoiden vaihtumiset ja sotajoukkojen liikkeet. Kantava kerros kertoo oman itsenäisyytemme ajan historiaa, miten se saavutettiin ja mitä sen puolustamiseksi on tehty.  Näkyvä osa eli päällyste on nykyhetki. Tien eri kerrosten jäänteiden ja nykypäivän ympärille kietoutuu hämähäkin seitin omaisesti Itsenäisyydentien tarina, jonka jotkut osat tunnetaan paremmin ja osa on jo silottunut historian hämärään.

Itsenäisyydentien eri kerrostumien näkyvyys synnyttää mielikuvan huonokuntoisesta tiestä. Varottavien kuoppien ja päällystevaurioiden sijaan tie kutsuukin kulkijaa hidastamaan ja varaamaan aikaa tien historiaan tutustumiseen, pysähtymään tien varteen tai poikkeamaan hieman suoralta ajouralta, hetkeksi hiljentymään, seikkailemaan linnoitteissa tai nauttimaan kahvit matkan varrella.  Itsenäisyydentien tarinaan voi tutustua joko kerroksittain eli aikakausittain, horisontaalisesti eli tien linjaa pitkin kulkien tai yksittäisiä kohteita poimien.

Itsenäisyydentiehen liittyy myös paljon tarinoita eri aikakausilta ja joka paikkaan ei ole enää konkreettista mahdollisuutta tutustua. Historiallisia rakennuksia on purettu tai ne ovat yksityiskäytössä. Eri aikakausien linnoitteista on jäljellä vain maakuoppia tai kaivantoja, jotka eivät sellaisenaan pysty välittämään tietoa. Tarvitaan paikalle joko hyviä opasteita ja rakenteiden ennallistamista tai historiasta kertovia oppaita.

Muutamia tarinoita Itsenäisyydentien varrelta

Maalinnoitteet

Vähiten tunnettu vaihe Luumäen linnoittamisessa on I maailmansodan aikaiset venäläisten tekemät linnoitteet. Venäläiset tekivät linnoitustöitä Suomessa vuosien 1914-1917 aikana. Rakentamisen syynä oli pelko saksalaisten hyökkäyksestä Suomen kautta maitse Pietariin. Maihinnousun oletettiin tapahtuvan länsirannikolla, koska Suomenlahdella oli vahva rannikkotykistö. Lännemmäksi tehtiin viivytysasemia, mutta Luumäen kautta kulkeva linja rakennettiin taisteluita varten.

Luumäellä rakentaminen tapahtui pääosin vuosien 1916-1917 aikana. Linnoitusrakenteita on useassa linjassa Kivijärvestä etelään sekä Suur- Urpalanjärven ja Elkiänjärven välisellä alueella. Täältä linja kaartaa Ylämaan suuntaan. Kasemattien eli asepesäkkeiden ja taisteluhautojen lisäksi rakennettiin miehistön suojaksi majoituskorsuja eli lintaaseja sekä rakennettiin linjan taakse tykkiteitä. Luumäelle rakennettiin juoksu- ja yhdyshautoja noin 60 km, lintaaseja yli 300 kpl ja tykki- ja huoltoteitä 12 km.

Kaikkiaan Suomessa I maailmansodan linnoitustöihin arvioitiin ottaneen osaa 100 000 henkilöä. Linnoitustöitä johtivat venäläiset sapöörijoukot, töissä oli venäläisten sotilaiden lisäksi suomalaisia työmiehiä sekä naisia. Joukkojen majoittaminen ja osin muonittaminen oli rasite alueen kylille, mutta ne toivat myös lisäansioita. Kun taloihin ei enää väkeä mahtunut, niin rakentajia varten tehtiin parakkikyliä. Sodan loputtua ja Suomen itsenäistyttyä linnoitustöiden aikaiset vahingot jäivät suomalaisten maksettaviksi. Luumäellä korvauksia sai yli 130 tilaa ja suurimmat korvaukset maksettiin hakatuista metsistä ja maksamattomista vuokrista. Suomen itsenäistymisen yhteydessä linnoitteet menettivät merkityksensä.

Tuon aikaisista rakenteista on jäljellä enää kaivannot ja osa linnoitteista on tuhoutunut Salpalinjan rakentamisen yhteydessä etenkin Kivijärven eteläpuolella. Eri sotien aikaiset kaivannot voidaan erottaa toisistaan rakenteen yksityiskohtien ja sijainnin perusteella, muun muassa taisteluhaudan muoto on ollut eri. I maailmansodan taisteluasemat ovat pääosin mäkien länsirinteillä, Salpalinjan vastaavasti itärinteillä. Kivijärven eteläpuolista tieyhteyttä pidettiin tärkeänä vihollisen hyökkäyssuuntana molempien linnoitteiden rakentamisen aikana, suunta on vain ollut eri.

Kotkaniemi sijaitsee lähellä sekä I maailmansodan aikaisia venäläisten rakentamia linnoitteita että Salpalinjaa. Kotkaniemeen kärjessä on venäläisten tekemä tuliaseman paikka, jossa on mahdollisesti ollut kahden kevyen tykin tai konekiväärien muodostama patteri. Tuliasemissa on ollut kivillä peitetyt 6 x 3 metrin hirsirakennukset. Kotkaniemen isäntä Ukko-Pekka kutsui näitä aikoinaan kasemateiksi. Ampumasuunta on ollut koillisen suuntaan. Tarkoituksena on ollut estää vihollisen maihinnousu tai jään yli tapahtuva hyökkäys Askolan taaemman aseman sivustaan ja taustalle.

Tunnetuin Luumäellä sijaitsevista II maailmansodan aikaisista linnoitteista on välirauhan aikana aloitettu Salpalinja, johon voi tutustua mm. Salpa-asemalla Itsenäisyydentien varrella. Vähemmän tunnettuja ovat Salpalinjan varjoon jääneet linnoitteet kuten vuoden 1939 ja talvisodan aikana tehdyt linnoitustyöt, vuonna 1944 tehdyt linnoitteiden täydennykset sekä pikalinnoitteet ja Kivijärven alueella tapahtuneet linnoitustyöt. Taavetin länsipuolelle suunniteltiin ja osin rakennettiin Hamina-Taavetti -linja, joka Luumäellä sijaitsee Vt6 ja Vt26 levähdysalueiden kohdilla. Parhaiten se on maastossa havaittavissa Vt6 tien pohjoispuolella sekä etelämpänä Kurvinjärven suunnalla, jossa kiviesteet ovat jäljellä. Vt6 ja Vt26 levähdysalueille on pystytetty Itsenäisyydentiestä ja Hamina-Taavetti -linjasta kertovat infotaulut.

Luumäellä linnoitteisiin; valmiisiin betonirakenteisiin, kiviesteisiin ja erilaisiin kaivantoihin ja kalliolouhoksiin, törmään maastossa monessa paikkaa. Toisin paikoin uudemmat linnoiteet sekoittuvat I maailmansodan linnoitteisiin. Rintamasuunta ja kaivannon muoto erottavat näitä toisistaan. Kaivannosta, joista puurakenteet on purettu pois, ei välttämättä pysty enää tunnistamaan alkuperäistä käyttötarkoitusta ja sitä joutuu pohtimaan sijainnin ja muiden jäänteiden pohjalta. Kiviesteitä on myös purettu peltoaukeilta tai aukkoja on tehty helpottamaan metsätöitä sekä kaivantoja peitetty.  

Salpalinjan nykyisen tunnettavuuden taustalla on sen 1980-luvulle jatkunut rooli osana Suomen puolutusta ja jatkuva ylläpito. Museo- ja esittelyalueet ovat kertoneet jo vuosikymmenien ajan tarinaa puolustuslinjasta. Viimeistään vuonna 2012 valmistunut Salpalinjan inventointi toi sen laajuuden kaikkien tietoon. Vuoden 1940-41 linnoitustöistä ja eri työmaista ja urakoitsijoista on arkistoista löydettävissä tietoa sekä useita julkaisuja on tehty Salpalinjaan liittyen. 

Muut linnoitteet ovat unhoittuneet, ne eivät ole keskeneräisinä ja Salpalinjaa vähäisempinä ole juurikaan olleet esillä julkisuudessa ja eikä niille ole ollut juurikaan puolustuksellista merkitystä. Niitä ei ole merkitty karttoihin, niitä ei ole kaikkia kartoitettu eikä tekijöistäkään tiedetä paljoa.  Emme tiedä paljoa joukko-osastojen tekemistä töistä Kivijärven saarissa Salpalinjan rakentamisen aikaan tai vuoden 1944 perääntymisvaiheen linnoittamisesta, joita olivat täällä tekemässä joukko-osastot, nostoväki ja Kannaksen varavankiloiden miehet. Tutkittavaa riittää edelleen sekä maastossa että arkistoissa.

Nykyään Kivijärvi sekä Ala-Kivijärvi ovat meille vapaa-ajan ja virkistyksen kohde, mutta aiemmin se on ollut sekä tärkeä vesiväylä sekä henkilöiden ja tavaroiden kuljetuksessa. Se toi elannon monille ja vaikutti elämään sekä liikkumiseen Luumäellä ja Lemillä.  Osa Luumäen varhaista asutusta syntyi myös Kivijärven rannoille, näistä jäänteitä ovat muinaiset asuinpaikat sekä kalliomaalaukset.

Palan kadonnutta Kivijärveä voi löytää vielä Hilkka Mattilan julkaisuista Höyryjen matkassa ja Tukkien matkassa, joissa kerrotaan tarinoita Kivijärven laivoista sekä Väliväylän uittoreitistä. Tässä muutamia poiminta kirjoista. 

Kivijärven laivaliikenne

Jurvalan rannasta kehittyi 1900-luvun alussa rautatien ansiosta vilkas puukaupan keskus. Puutavaraa  ja halkoja ajettiin rannasta Luumäen asemalle ja sieltä edelleen Pietariin, Viipuriin ja Helsinkiin lähteviin juniin. Halot, ratapöllit ja tukit vaihtuivat jauhoihin, lasiin, savukkeisiin ja mausteisiin. Kivijärven laivat kuljettivat rahdin lisäksi matkustajia. 

Kivijärven laivoista Hanhi aloitti liikenteen vuonna 1912. Se ajoi kolme säännöllistä matkustajavuoroa viikossa Lemiltä Jurvalanrantaan. Lemin puolelta lähdettiin aamulla viideltä ja Luumäelle saavuttiin noin kahdeksaltta, joilloin matkustajat ehtivät aamun juniin. Takaisin lähdettiin iltapäivästä tai alkuillasta. Hanhi teki myös tilausajoja, joilloin laiva oli aina tupaten täynnä. Muina päivinä Hanhi hinasi halkolotjia sekä pienempiä tukkilauttoja paikallisille sahoille. Sulan veden aika käytettiin hyväksi. 

Kivijärven vesireittien alus. Väliväylän uitossa oli mukana useita aluksia. Reitin alkupäässä Jängyllä sekä Kivijärven ja Ala-Kivijärven puolella olivat omat aluksensa. Niiden tyyppi ja teho vaihtelivat vedettävien lauttojen koon mukaan. Jängyn suulla lautat yhdistettiin uudelleen isoiksi lautoiksi, jolloin kuormassa saattoi olla yli 16 000 tukkia. Yksi sodan jälkeistä hinaajista oli Immola, joka veti lauttoja Jängynsuusta Huopaisiin kahdessa vuorossa vuorokauden ympäri 13 kesän ajan.  

Uittoon liittyi myös oma sanastonsa. Vesillä liikkui nykyisin erikoiselta kuuluvia aluksia kuten varppaaja tai keluvene. Uittoväylän rakenteilla ja lautoilla  oli omat nimensä kuten pyräs, litka tai otva. Mitä mahtoivatkaan tehdä luikkumies, ukkoherra tai vimpsipoika? Tai mitä tapahtui, jos joutui papinkyytiin. Jos jäi askarruttamaan, sanastoa löytyy Hilkka Mattilan kirjoista. 

Isänmaan puolesta kaatuneiden muistoksi teetettiin sotien jälkeen kouluille muistotauluja eli Pro Patria -tauluja. Luumäellä on tauluja kolmea eri mallia: jääkärikapteeni Taavi Tainan tekemät puiset taulut, kehystetyt pahville painetut taulut sekä valkoiset tai tummat kivitaulut. Tauluja ovat hankkineet eri aikoina koulujen johtokunnat tai paikalliset yhdistykset, kuten Kangasvarren alueen taulun paikallinen nuorisoseura.

Tauluihin on kirjattu talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden nimet, syntymä- ja kuolinajat. Joissakin saattaa olla mukana sisällissodan aikaisia nimiä kuten Heikkilän koulupiirin taulussa. Taavetin koulukeskuksessa on iso valkoinen marmoritaulu mustalla kehyksellä. Tähän on koottu kaikki kunnan alueen sankarivainajat, yhteensä 252 kpl.

 Luumäen kunnan alueella on ollut kaikkiaan 18 koulua. Tauluja ei ole välttämättä ehditty teettää kaikille kouluille ennen niiden lakkauttamista. Pro Patria -tauluja tehtiin yleisesti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä 1970-luvulle asti ja isompia kaikki vainajat sisältäneitä tauluja on teetetty vielä hiljattain. Luumäen taulujen hankkimisajankohdista ei ole tarkkaa selvyyttä, sillä osa koulujen arkistoista paloi kunnantalon palon yhteydessä 1980-luvulla.

 Itsenäisyydentie hankkeen aikana selvitettiin kahdeksan taulun sijainti ja kunto sekä kahdesta taulusta saatiin tietoja, mutta niiden sijaintia ja kuntoa ei pystytty selvittämään. Tauluja on kadonnut koulurakennuksien myynnin yhteydessä. Pääsääntöisesti taulut pyrittiin siirtämään lähistöllä jatkavalle koululle, viime vuosina niitä on jätetty myös kyläyhteisöjen käytössä oleviin tiloihin.

Stories of the Itsenäisyydentie road

Ten kilometers of road on the ridge of Salpausselkä in Luumäki from the corner of Kangas Cemetery to Sarvilahti, what is special about it? Finland is full of similar roads built on ridges. The countryside, settlements, industry, forests and waterways can be seen almost everywhere. This road is different, several pieces of Finnish history are connected along it. It has not been called Itsenäisyydentie road (Independence Road) for no reason. It's not just the name of the road. It is also a layered story about the history of Luumäki and Finland as a whole, as well as about the important events that have influenced the development of independent Finland. Over the centuries, the alignment of the Itsenäisyydentie road has changed from a ridge path, a winding cart track, and eventually straightened into an important highway, a historical connection between the West and the East. The parallel railway and waterway bring their own perspective to the story. 

Road users have seen new highways being built. Heavy machinery peels off the topsoil to reach the subsoil, on which the various structural layers of the road are assembled. The coarser soils are made into a dividing layer to carry the loads of incoming traffic and the finer soils into a load-bearing layer under the pavement. In the same way, history has formed different depositions on the Itsenäisyydentie road. The base is formed by Salpausselkä, shaped by nature, Lake Kivijärvi in ​​the north and the lowlands of the south, the current open fields. The dividing layer is formed by the past centuries, the early stages of Luumäki's history, the change of rulers and the movements of the army. The bearing layer tells the history of our own independence, how it was achieved, and what has been done to defend it. The visible part or the coating, is the present moment. Around the remains of the various layers of the road and the present day, the story of the Itsenäisyydentie road is intertwined, some parts of which are better known and some of which have already been smoothed out into the history. 

The visibility of the different depositions of the Itsenäisyydentie road gives the impression of a road which is in poor condition. Instead of cautious potholes and pavement damage, the Itsenäisyydentie road invites the driver to slow down and set aside time to explore the history of the road, stop by the road or deviate a bit from a main road, pause for a moment, adventure in the forts or enjoy a coffee along the way. The story of the Itsenäisyydentie road can be explored either layer by layer, horizontally, along the road, or by seeing only individual attractions.  

The Itsenäisyydentie road is also associated with a lot of stories from different eras and there is no longer a concrete opportunity to explore everything. Some of the historical buildings have been demolished or are in private use. All that remains of the fortresses of different eras are trenches or ditches that as such are unable to convey information. There is a need for either good signposts and restoration of structures or guides to tell the stories of these places.